Pikkulapsen iltarukouksen lopussa on usein joku oma lisäys. Muistan kerran erään äidin kertoneen, miten heillä poika lisää aina loppuun: “mä rrrakastan äitiä, mä rrrakastan itiä, mä rrrakastan Santtua, mä rrrakastan Saijaa, mä rrrakastan Mummia ja Vaaria ja kaikki rrrakastaa mua!”
Mikä saa meidät myöhemmin niin herkästi epäilemään muiden rakkautta?
(rrr~kaveri oli vasta oppinut sanomaan ärrän ja siinä oli totisesti voimaa)
